TUPO vai ei syksyllä 2007

Maanantai 12.3.2007 klo 9:58 - Varatuomari Arjo Suonperä


Tupo vai ei syksyllä 2007

Hallituspuolueet sdp ja kepu saivat yhdessä työnantajien kanssa siirrettyä tuposopimuksen päättymisajankohdan yli vaalien ensi syksyyn. Kokoomukselle, kepulle ja sdp:lle olisi ollut kauhistus, jos eduskuntavaalikamppailua olisi käyty yhtäaikaa uuden tupokierroksen neuvottelujen kanssa. Silloin äänestäjille olisi tuoreeltaan käynyt ilmi, millaista palkkapolitiikkaa kukin puolue todellisuudessa ajaa.

Uuden työmarkkinakierroksen alkaessa vasta tulevana keväänä voi kokoomuskin nyt hersytellä tasa-arvotupovaatimuksella ja vaalikentillä julistaa kaiken työn tärkeyttä, kun ei tarvitse sanoa, kuinka mitättömän pieniä palkankorotuksia tulevalla työmarkkinakierroksella kokoomus yhdessä työnantajien kanssa ajaa kepun säestyksellä ja hallituskipeitten sdp:n ja vasemmistoliiton vikistessä.

Viime tuposopimus oli historiallinen, koska siinä sovittiin, ettei palkankorotuksia tehdä reilusti yli vuoden pituisena jaksona. Syystäkin EK:n johtajilla on ollut hymy herkässä, kun vastapuolen neuvottelijat olivat niin höveleitä.

Oikeitten kapitalistien voitot, jaetut osingot ja optiot ovat kuluneella sopimuskaudella olleet mittavia ja työpaikkakato teollisuudesta ulkomaille huomattavaa. Kulumassa oleva tupo-kierros on jatkanut sitä linjaa, joka on siirtänyt pääomatulojen osuuden voimakkaaseen kasvuun palkkatulojen kustannuksella, kun puhutaan työn tuottavuuden kasvun tuomasta lisäjakovarasta eli vanhasta tulopoliittisesta palkankorotusten mittarista. Siinäkin mielessä tulopolitiikka on palkansaajien kannalta selvästi epäonnistunut.

Palkansaajien tulojen pitkäaikainen alamäki ja pitkä kausi ilman mitään korotuksia vaativat, että palkkoja tulee vuositasolla korottaa entisen 2 %:n linjan asemesta vähintään 7 %, eikä luku johdu sopimusvuoden viimeisestä numerosta. Paineet liittokohtaisiin sopimuksiin ovat tällä kierroksella selvästi voimakkaat.

Laatutavoitteiden osalta ei voida tyytyä entiseen tapaan kosmetiikkaan ja sananhelinään, kuten nykyisessä ja edeltäneissä tupoissa eli muutosturvasta puhumiseen tai asioitten siirtelyyn työryhmästä toiseen.

Pätkätöitten rajoittamiselle tulisi todella tehdä jotain olennaista. On kuitenkin vaikea keksiä pykäliä, kun entisiäkään ei kummallakaan taholla ole haluttu tosissaan valvoa. Työsopimuslakiuudistuksessa aikaansaadun osa-aikaistamisen helpottamisen kumoaminen olisi toki jotain, mutta ei sinänsä ratkaisu pätkätyöllistämiseen. Kunnon keino pätkätyöllistämistä vastaan on tietenkin se, että valtio ja kunnat poliittisten päättäjiensä määräyksellä käsketään lopettamaan pätkätöillä keinottelu ja sen lisäksi valtio ja kunnat ryhtyvät joukkomitassa perustamaan uusia oikeita kokoaikaisia työpaikkoja ja luomaan niitä tarjoavaa tuotantoa ja palveluita tempputyöllistämisen asemesta tai edes sen rinnalle. Asiattomasta pätkätöitten käyttämisestä voitaisiin myös ryhtyä perimään valtiolle erityistä pätkätyömaksua hyvitykseksi niistä menoista, joita pätkätyöllistäminen yhteiskunnalle aiheuttaa.

Työnantajat ovat jo aloitelleet palkankorotusten vastustamiskam-panjaansa puhumalla, että seuraavan ratkaisu on työllisyystupo. Resepti on vanha ja koeteltu; koko media valjastetaan huutamaan, kuinka suuret palkankorotukset  aiheuttavat työttömyyttä ja työpaikkojen siirtymistä ulkomaille halpatyövoiman maihin, joita riittää. Tällainen perustelu ei ole uskottavaa. Halpatyövoiman maissa palkkataso on niin paljon alhaisempi kuin Suomessa, että vain sen perässä juoksijoitten kannalta on samantekevää, korotetaanko Suomessa palkkoja 10 % vai ei. Työnantajilla ei toisaalta muutoinkaan ole mitään lakimääräistä velvollisuutta yrittää tai investoida Suomessa tai työllistää suomalaisia, joten palkankorotusten pienuus ei takaa työpaikkojen säilymistä tai lisääntymistä.

Valtio ja kunnat ovat Suomessa välittömästi ja maksamiensa valtionaputyyppisten tukien kautta välillisesti vielä merkittävämmin maan suurin työnantaja. Omituista on kuitenkin, että työnantajaorganisaatioissa valtio  on luovuttanut tahtipuikon lähes täysin yksityissektorin kapitalistipampuille. Kun nyt teolliset työpaikat kutistuvat lyhyessä ajassa noin puoleen, eikä palvelusektorillekaan synny vastaavaa määrää korvaavia työpaikkoja, varsinkin kun palvelusektorin työt ovat suurelta osin pätkä- tai osa-aikaisia, pitäisi työnantajapolitiikan johdon siirtyä selkeästi valtiotyönantajan käsiin ja sitä myötä poliittisten puolueitten asiaksi, jolloin työnantajien yhteiskuntavastuuta kenties pystyttäisiin vihdoin saamaan aikaan.

 

Avainsanat: TUPO, palkankorotus, liittokohtainen, tupon laatutavoitteet, valtiotyönantajan roolin kasvu


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini