mierot3.jpg Liikaa kapitalisteja - lama uhkaa

Puhe- ja keskustelutilaisuus Matinkylän Pirtillä 19.12.2010

   Arjo Suonperä:

  EU-pankkiirit - pettäjän vai mieron tielle?

EU:n perustamissopimuksen neljä perusoikeutta eli pääomien, tuotteitten ja kaupan, ihmisten ja työvoiman vapaa liikkuvuus EU-valtioiden muodostamalla isolla markkina-alueella ja kansallisvaltioitten syrjäyttäminen puuttumasta näiden vapauksien hyväksikäyttämiseen – tällä toimintamallilla uskoteltiin Euroopan kansoille saavutettavan kaikille lisää jaettavaa ja hyvää. Finanssi- ja rahapolitiikka niin ikään vaadittiin irrotettaviksi pois poliitikkojen päätäntävallasta ja jätettäväksi EU:n ja jäsenvaltioitten kansallisten keskuspankkien hoitoon. Uusliberalismin periaatteet ja pienen suurkapitalistien koplan hyvät rahantekomahdollisuudet toisten kustannuksella toteutuivat toimintamallilla loistavasti, mutta jäsenvaltioitten kansalaisille uhkaa aiheutua miljardivelkojen maksun ja entisten peruspalvelujen ja – oikeuksien raa’an karsimisen aika. Kreikan, Irlannin, Portugalin, Espanjan, Italian pankki- tai valtionvelkakriisit vaativat muka ehdottomasti EU:n muiden jäsenvaltioitten tai paremminkin niiden veroja maksavien kansalaisten takaamaan ja maksamaan näitten kriisien viulut, jotta näissä kriiseissä velkojina olevat jäsenvaltioitten tai ulkopuolisten maitten pankit ja muut kapitalistit eivät menettäisi saataviaan maksukyvyttömiltä pankeilta ja valtioilta. Kuinka tässä näin kävi?

Kaikille kapitalisteille ei EU:n isolla markkina-alueellakaan enää riittänyt perinteisiä kylliksi tuottavia riistettäviä, rahantekomahdollisuuksia, eikä ostokykyistä kysyntää. Ei riittänyt, vaikka kansallisvaltioitten rajat ylittäville bisneksille asettamat rajoitukset EU-sopimuksella oli saatu poistettua.

Kapitalisteja tai sellaisiksi itseään kuvittelevia tai kapitalisteiksi pyrkiviä oli yksinkertaisesti liian paljon. Vanhentunut tuotantomalli oli kärsinyt inflaation. Kapitalistithan eivät myöskään vaivautuneet hoitamaan ihmisten yhteisiä asioita, heitä kiinnosti vain rahavoittojen teko. Todellisten kapitalistienkin ongelmana oli edelleenkin se, että pääomia tarvittiin aina vain enemmän ja enemmän, eikä lisäys kuitenkaan tuottanut voittoja lisää samassa suhteessa kuin pääomia lisättiin.

Perinteinen kapitalistien ratkaisumalli liian suureen kapitalistimäärään on ollut sota, joka toisaalta tuo sotapotentiaalin tuottamisen kautta uusia rahantekomahdollisuuksia ja isoja voittoja ja toisaalta auttaa poistamaan sodan häviäjämaitten kapitalisteja pois kilpailemasta. Poikkeustilamääräyksillä voidaan myös pitää työläisten vaatimukset kurissa. Ennen tätä perinteistä toimintamallin korjausta on kuitenkin jo pitkään yritetty ja tehty jotain muuta niin USA:ssa kuin EU:ssakin. USA tosin on jo pitkään yhdistänyt sekä sodankäynnin että nuo muut uudet kapitalistien voitontavoittelukonstit.

Mitä nuo muut keinot olivat?  Lisää kapitalisteille tuloa tuottavia markkinoita hamuttiin uusliberalismin hengessä valtiolta ja julkisyhteisöiltä vaatimalla, että kaikki voitolliseksi toiminnaksi ajateltava valtion tai kuntien toiminta tuli yksityistää eli antaa kapitalistien hoitoon ja kilpailuttaa, jos valtio tai kunta jäi edes toiminnan tilaajaksi. Liian pienten kuntatilaajien ongelmaa hoidettiin määräämällä kunnat suurempien markkina-alueitten aikaansaamiseksi yhteistoimintaan tai pakkoyhdistymään suuremmiksi yksiköiksi. Halvan työvoiman saamiseksi kapitalisteille tuli valtion ja kuntien rajusti vähentää omien palkollistensa määrää. Sen lisäksi valtion käsissä olevaa omaisuutta, kuten tuotantovälineitä tai raaka-aineiden, radio- ja tv-kanavien, päästöjen tms. käyttöoikeuksia jaettiin polkuhintaan kapitalisteille väittäen, että näin muka asiat saataisiin tehokkaammin ja halvemmalla hoidettua. Tietenkin vaalittiin vanhaa kapitalistien suosikkiperiaatetta, jonka mukaa valtio tai kunnat eivät saaneet kilpailla kapitalistien kanssa tuotanto- tai muussa tuloa tuottavassa toiminnassa, koska sellaisen valtiolle tai kunnille tuloja tuottavan toiminnan salliminen ei muka kuulu valtion tai kuntien toimialaan. Lisäksi huolehdittiin siitä, ettei kapitalistien isoista voitoista tai rahansiirroista ulkomaille peritty joko lainkaan veroja tai ainakin suhteettoman vähän. Näin melko lyhyessä ajassa päästiin monessa maassa siihen, että valtiolle ja kunnille jäi mahdottomaksi tehtäväksi huolehtia väestönsä välttämättömistä perustarpeista ja – oikeuksista ilman siihen tarvittavia riittäviä tuloja. Heikommat valtiot joutuivat lainaamaan rahat toimintaansa ja velkaantuivat konkurssin partaalle, kun velkaa jouduttiin hoitamaan yhä enemmän uudella velalla ja pankkiirit voittojaan kasvattaakseen sen kun nostivat korkoja velkaloukkuun ajautuneille valtioille. Pankkiireille oli tärkeää, että valtiot ja kunnat lainaisivat paljon rahaa, eivätkä hankkisi rahoitustaan yksin verottamalla. Valtioiden keskuspankit taas auttoivat pankkiireja lainaamalla näille halpaa rahaa, jota nämä saattoivat korkeammalla korolla lainata eteenpäin tai ostaa niillä tuloa tuottavia finanssituotteita.

Pankkiirit, investointipankkiirit, vakuutusyhtiöt ja muut luotto- ja finanssitoimijat olivat samalla tavalla liikakapitalistien muodostaman ongelman edessä, kuin muutkin kapitalistit. Lisää markkinoita ja nopeita voitontekomahdollisuuksia etsittiin ja joksikin aikaa löydettiinkin. Keksittiin aivan uusia myytäviksi tarkoitettuja finanssituotteita tai vakuutuksia, kuten erilaiset johdannaiset ja muu reaalitaloudesta irrotettu tulevaisuuden ruusuisiin ennusteisiin perustuva hötöraha, jonka keksijät myivät herkkäuskoisille, kapitalisteiksi pyrkiville tai nopeita pikavoittoja ja yhä suurempia voittoja ahneuksissaan etsiville. Uusien finanssituotteiden muodostamia riskejä suojattiin vakuutuksilla ja muilla sopimuksilla, jotta uudet tuotteet olisivat näyttäneet lähes riskittömiltä, vaikka vakuutukset itsessään olivat vakuutusyhtiöitten ahneuden seurauksena vailla todellista katetta, jos niitä ryhdyttiin samaan aikaan suuremmassa määrin vaatimaan maksuun vakuutuksenottajien toimesta. Nopeita voittoja saadakseen ahneemmat kapitalistit ja pankkiirit itsekin ottivat reippaasti yli kantokykynsä halpoja lainoja ostaakseen niillä uusia rahantekovälineitä eli finanssituotteita.

Niin pankkiirien ja muiden finanssituotemyyjien kuin muittenkin kapitalistien taholta kaikkea markkinoitiin tehokkaalla propagandalla jatkuvasta ja kiihtyvästä kasvusta, jolla kuitenkaan ei ollut todellisuuspohjaa pidemmällä tähtäimellä. Eihän eletty missään suunnitelmataloudessa, jossa edes kokonaisvaltaisella suunnittelulla olisi voitu hillitä riskien toteutumista, vaan jokainen kapitalisti sai häärätä oman päänsä mukaan.

Markkinoiden laajentamiseksi lainaa myönnettiin maksukyvyiltään heikoille tai jopa maksukyvyttömille toimijoille tai ostajille tai lainoja kaupattiin aluksi alhaisella korolla, jota voitiin myöhemmin korottaa, kun velallinen oli kunnolla velkakierteessä.

Pitkään pankkiirit ja muut finanssitoimijat olivat voineet välttää riskiensä realisoitumista myymällä uudet tuotteensa nopeasti ahneille ostajille, joille samalla siirtyi riski tappioista, joiden syntyä nämä eivät mieltäneet todellisiksi. Jossain vaiheessa pää tuli kuitenkin vetäjän käteen, kun markkinat oli syötetty täyteen tällaisia aikapommeja, joiden laukeamisen varalta ei ollutkaan olemassa mitään reaalivakuutta, joka olisi vastannut menetyksen arvoa. Siksi tarvittiin uusi toimiva vakuus eli valtion ja EU:n takaus ja viime kädessä niiden suorittama maksu.

Kapitalismin eräs heikkous on aina ollut vastuunsiirron helppous, joka on johtanut siihen, että kun samaan aikaan tapahtuu joukkomitassa velan tai vastuun hoitamatta jättämistä, niin koko systeemi uhkaa sortua, elleivät valtiot ja veronmaksajat sitä sinisilmäisesti kerta kerran jälkeen pelasta.

Maksukyvyttömien velallisten ongelman hoitamiseksi lanseerattiin euron ja EU:n pelastamisen politiikka, jolle ei muka ollut vaihtoehtoja ja jonka mukaan ensin jäsenvaltioitten ja sitten koko EU:n tuli taata ja maksaa maksukyvyttömien pankkien ja muitten finanssitoimijoitten sekä toisten valtioitten velat viimeiseen tappiin saakka, koska muutoin koko EU ja euro kaatuisivat. EU:n nimiin vannoneet jäsenmaitten poliitikot huomasivat tässä mahdollisuuden samalla syventää EU:n kehitystä liittovaltioksi, kun useimmat sen jäsenvaltiot eivät näköjään pystyneet hoitamaan asioitaan, joten sosialismiltakin vaikuttanut valtion vastuu pankkiirien veloista oli helppo EU:n johtavien poliitikkojen hyväksyä. 

Kaikessa tässä kapitalistien ja pankkiirien ahneessa voitontavoittelussa tarvittiin apuna hyväuskoisia tai välinpitämättömiä tahi korruptoitavia poliitikkoja ja puolueita, jotka olivat valmiit luovuttamaan yhteisten asioitten hoidon niin raha- ja finanssipolitiikan kuin talous - ja veropolitiikan tai monen muunkin politiikan osalta kapitalistien yksityissektorilla hoidettavaksi ja valmiita leikkaamaan, leikkaamaan ja taas leikkaamaan kansalaistensa toimeentuloa, palveluita ja oikeuksia sekä lihottamaan pankkiireja lainaamalla näiltä ne rahat, joita valtioiden hoito tarvitsi ja jotka rahat olisi helposti saatu halvemmalla, jos valtiolla olisi säilytetty tuloa tuottavat toiminnat, teollisuudessa, energiatuotannossa, tietoliikenteessä ja muussa liikenteessä tms. ja raaka-aineet, maaomaisuus ja kiinteistöt, tai palvelut ja pankit omana toimintana. Kapitalistien toimintaa toki rasvattiin vielä osin kirjanpitoja väärentämällä, luottoluokituslaitoksilta ostetuilla harhaanjohtavilla lausunnoilla, poliitikkoja ja näiden puolueita eri tavoin lahjomalla tms, mutta ilman poliitikkoja ja puolueita kapitalistien toiminta ei olisi ollut näin mahdollista.

Merkillistä on, että kuvattu kapitalistien valtioita tuhoava toiminta onnistuu tapahtumaan yhä uudelleen, maa kerrallaan. Mitä sitten, kun kaikki merkittävät valtiot on kapitalistien toimesta kaluttu tyhjiksi. Onko sota se ainoa keino, joka kapitalistien keskinäiset riidat ratkaisee? Ihmisten muisti on lyhyt. Tietoisuus muitten maitten todellisista tapahtumista on heikkoa ja porvarillisen median vääristämää. Esimerkiksi USA:ssa sama tässä kuvattu toiminta toteutettiin 1990 luvulla kaikkine mausteineen. Niin myös  Argentiinassa, jossa ehkä ei mukana ollut kaikkia uusien finanssituotteiden hienouksia, mutta muutaman sikäläisen pankkiirin ja eräiden ulkomaisen kapitalistien ja hyväuskoisten poliitikkojen, jotka uskoivat uusliberalismiin, yhteistoimin maa ajettiin konkurssin partaalle miljardien velkoihin, joukkotyöttömyyteen ja siihen, että maassa puhkesi kansalaisten kapina, jolla maan johto vaihdettiin. USA:ssa kapinalta on vielä vältytty, kun varoja valtion alijäämien tilkkeeksi on rosvottu sotia käymällä ja liittolaisten kukkaroa hyväksikäyttäen.

Kun EU:n ja sen jäsenvaltioitten johtajien ja median taholta uskotellaan ihmisille, että nykyinen kriisi on hoidettava maksattamalla ylivelkaisten pankkiirien ja valtioitten velat toisten EU-maitten veronmaksajilla ja heidän oikeuksiensa leikkauksilla ja että tämä on ainoa vaihtoehto pahempien kriisien torjumiseksi, niin on aihetta kysyä, mikä on se pahempi kriisi. Minun nähdäkseni se EU-eliitin pelkäämä pahempi vaihtoehto on Argentiinan mallin mukainen kapina, jossa kansa vaihtaa kapitalistit ja heidän lakeijansa pois vallasta, siksi sitä niin pelätään. Vallanvaihtoa ei ihmisten enemmistön ole aihetta pelätä, vaan toivoa siltä askeleita sosialismiin, jotta yhteisiä asioita alettaisiin tosissaan hoitaa valtion ja kuntien toimesta ja perustamalla valtion ja kuntien omaa tuotannollista ja palvelutoimintaa, joka samalla toisi työpaikkoja, halvempia tuotteita ja palveluita, kun yksi tarpeeton porras eli kapitalistit jäisivät pois. Tavallisilta ihmisiltä ei tule vaatia toisten aiheuttamien velkojen maksamista. Sen sijaan vaadittava vallanvaihtoa sellaisissa valtioissa, joiden poliitikot ovat maansa näin huonoon jamaan päästäneet ja tietenkin, että velka- ja pankkikriisin aiheuttaneet pankkiirit ja kapitalistit maksaisivat itse sotkunsa.