Hallitus tulopolitiikan haudalla

 

SKP:n Uudenmaan piirijärjestö r.y. Vaihda Vanha Valta-syyskuun tapaaminen Espoo 8.9.2007 .        

 

8431-_003_suonper_arjo_kopio.jpgVaratuomari Arjo Suonperä: Porvarihallitus tulopolitiikan haudalla-kenen palkka nousee.  

 

Työehtosopimus on ollut tärkein instrumentti, jolla ammattiyhdistysliike on voinut itse

vaikuttaa tulonjakoon ja työelämään. Ei ole ihme, että Suomessakin työnantajat kymmeniä

vuosia vastustivat työehtosopimuksien tunnustamista.  Työehtosopimukseen on lainsäädäntö

liittänyt vahvoja ja poikkeuksellisia oikeusvaikutuksia: sillä voidaan kolmansia sitovasti

pakottavasti sopia palkoista ja muista työehdoista. Sillä voidaan parantaa tai jopa huonontaa

kolmannen oikeuksia työsuhteissa, niin työnantajien kuin työntekijöidenkin. 

Työehtosopimusten yleinen hyväksyminen ja joukkomittainen käyttäminen vuodesta toiseen

on tuonut työehtosopimuksiin olennaisen lisävaikutuksen: työehtosopimusten

tekijöille kasaantuu poliittista valtaa yhteiskunnassa, heidän mielipidettään kuullaan

muissakin kuin työelämän asioissa ja he pääsevät vaikuttamaan valtakunnan politiikkaan

muissakin kysymyksissä. Poliittinen vaikutusvalta kasvaa lisää, jos samat  päättäjät

pääsevät päättämään useammasta työehtosopimuksesta ja vielä enemmän se kasvaa,

jos nämä pääsevät päättämään periaatteessa kaikista työehtosopimuksista.  

 

Tämä työehtosopimuksiin liittynyt politiikkavaikutus on johtanut Suomessa siihen,

että sosialidemokraatit ovat pyrkineet ja onnistuneet kovalla ja häikäilemättömällä

järjestöpolitiikalla 1960 luvun loppuun mennessä ja sen jälkeen saavuttamaan päätösvallan

keskeisissä ja useimmissa ammattiliitoissa ja niiden keskusjärjestöissä, joita keskusjärjestöjä

nykyään on vain kolme,(niistä kaksi demarijohtoisia).Päätäntävalta on työehtosopimusten osalta

keskitetty keskusjärjestöille ensin ns. tulopoliittisilla tai keskistetyillä keskusjärjestösopimuksilla

keskusjärjestöille. Sittemmin kehitys tässä valtavaikutuksessa on mennyt vielä pidemmälle niin,

että vallankeskitys on ulottunut keskipitkälle aikavälille hallitussopimuksien kautta, joissa koko

eduskuntakaudelle on työehtosopimuksia ja tulopolitiikkaa määräävästi sovittu,

mitä työelämämuutoksia hallituskaudella toteutetaan ja millaista tulonjakopolitiikkaa noudatetaan. 

Tämä järjestelmä ja sen kehittyminen on sivutuotteena nostanut demarit poliittisen vallan

huipulle ja pitkäaikaiseksi hallituspuolueeksi. Vastapuoli eli porvarileiri työnantajapuolen

keskusjärjestöissä tai tätä nykyä järjestöjä on enää yksi, on pyrkinyt olemaan niin selvästi

leimautumatta tietyn porvaripuolueen aparaatiksi, vaikka kokoomuksen, kepun ja muiden

porvaripuolueiden politiikkaa EK Suomessa ajaa.Vähitellen porvaripuolueiden eli kokoomuksen

ja kepun ote työnantajajärjestöissä on poliittisesti koventunut ja entinen demarileirin kanssa

yhteistyöhakuinen linja saanut väistyä.   Poliittinen oikeistolaistuminen on näkynyt myös vaaleissa,

huipentuen viime eduskuntavaaleihin ja sen myötä porvarihallituksen muodostamiseen

ilman demareita. Myös se, että teollisuuden painoarvo työnantajaleirissä on kaventunut

muodollisista asemista huolimatta; enää eivät teollisuustyönantajat ole voineet entisin tavoin istua

palvelu- ja julkisen sektorin housuilla tuleen saadakseen itselleen mieluisia työmarkkinaratkaisuja

demareiden kanssa, on ollut vaikuttamassa muutokseen.  Niinikään ulkomainen kilpailu ja

EU-jäsenyyden mukanaan  tuoma rajojen avaaminen työvoiman, tuotannon ja palveluiden

liikkumiselle, on toisaalta heikentänyt entisenlaisen työmarkkinakonsensuksen mahdollisuuksia

ja toisaalta suomalaisten teollisuuskapitalistien kiinnostusta jatkaa tuotantoa Suomessa,

kun halvemman työvoiman maissa kuvitellaan saavutettavan suurempia voittoja tarvitsematta

edes neuvotella ammattiyhdistysliikkeen kanssa. Nämä muutokset ovat johtaneet siihen,

EK:n johto on kieltäytynyt tulopoliittisen tai keskitetyn työmarkkinasopimuksen teosta ja

julkisuudessa on kuulutettu kuinka ainakin entisenlainen tulopolitiikka on nyt haudattu.

Luonnollisesti tähän on erityisesti vaikuttanut sitä ennen tapahtunut poliittinen muutos

hallituskoalitiossa; nykyinen porvarihallitus ei enää entiseen tapaa ole hallitussopimuksessa

sopinut demareiden kanssa, mitä maassa kuluvalla eduskuntakaudella on tarkoitus tehdä.

Tuon porvarillisen viime eduskuntavaalien vaalivoiton harjalla on työnantajakeskusjärjestö

rohjennut viimein aiempaa selvemmin astua sen viivan yli, minkä jälkeen demareita ja näiden

johtamaa ammattiyhdistysliikettä ei enää tarvita valtakunnan politiikassa entiseen tapaan. 

Johtaako tämä kehitys jatkossa myös siihen, että työehtosopimusten osalta historian pyörää

käännetään rajusti taaksepäin ja tullaan aikaan, ettei työantajapuolella haluta

työehtosopimuksiakaan tehdä tai jos niitä tehdään, niiden sitovuus ja sisältö ovat heikkoja tai

annetaan vain työnantajajärjestöjen palkkasuosituksia. Vai johtaako kehitys siihen,

että työehtosopimuksia pyritään tekemään sellaisten ammattiliittojen tai keskusjärjestön kanssa,

jotka ovat porvareitten johtamia eli haikailevatko kokoomus ja kepu työmarkkinoilla kalifiksi

kalifin paikalle eli pyrkivät ottamaan ammattiliitoissa sen roolin, joka tähän saakka on

ollut demareilla. Siinä tarvittaisiin näyttöjä siitä, että porvareitten johtamat ammattiliitot

pystyvät saamaan aikaan parempia työmarkkinaratkaisuja kuin vasemmistovetoiset.

Tällaisen pitkän tähtäimen muutoksen toteutukseen porvarihallituksen kannattaisi antaa

”tasa-arvolisiä tai muita tukia”  vähän aikaa enemmänkin, varsinkin jos tuet maksetaan

verovaroista, eikä suoraan kapitalistien rahoista. Ensimmäinen koitos tällä saralla näytellään

todennäköisesti kuntasektorin  lainsäädännöllä ja virkaehtosopimusteitse tavattoman keskistetyn

neuvottelujärjestelmän murtamisyrityksissä niin, että yksittäiset liitot tai niiden muodostamat

porvarijohtoiset liitot saisivat oikeuden tehdä kunta-alalla virkaehtosopimuksia omissa nimissään

ohi nykyisen demarijohtoisen neuvottelupoolin. 

 2.     Työehtosopimusten rapautuminen. 

 Työehtosopimusten rapautuminen ei ole tapahtunut vasta nyt tai yhtäkkiä, vaan se on jo pidemmän

kehityksen tulosta. Ainakin seuraavia tekijöitä voidaan tästä syyttää: 

 1.     Järjestäytyminen sekä työnantaja- että työntekijäpuolella on heikentynyt; 

 2.     Avoin työehtosopimusten vastaisuus yritysmaailmassa noussut; 

 3.     Vahva lehdistöjulkinen poliittinen vaatimuspropaganda saada poiketa

työehtosopimusmääräyksistä entistä enemmän työpaikkakohtaisilla tai peräti työntekijän kanssa

suoraan tehtävillä sopimuksilla; 

4.     Työehtosopimusten määräykset, joissa oikeutetaan poikkeamaan paikallisella sopimuksella

tes:n määräyksistä, lisääntyneet; Tekstimääräysten lisäksi tämä laajentunut myös palkkoihin:-        

v.2005 paperin tes:  tes:n yleiskorotuksen lisäksi osa palkankorotuksesta sovitaan paikallisesti

työnantajan ja luottamusmiehen toimesta, tes määrittelee vain jaettavan kokonaispotin tältä osin;-        

v. 2007 teknologiateollisuuden (metalli) tes: tes:n yleiskorotuksen

( 2007: 30 senttiä/tunti tai vähintään 3,4 %) lisäksi palkkoja korotetaan paikallisesti työnantajan ja

luottamusmiesten kanssa sopien 1 %:lla vuoden 2006 neljännen neljänneksen keskimääräisestä

keskituntiansiosta kerrottuna  yrityksen työehtosopimuksen piiriin kuuluvien työntekijöiden

lukumäärällä, jos paikallisesti siitä voidaan sopia liittojen yhteiseen ohjeistukseen perustuen ja

0,7 %, jos tällaiseen sopimukseen ei paikallisesti päästä.-         kemian teollisuuden tes 2007: v. 2007

tes:n 3,4 %:n yleiskorotuksen lisäksi palkkoja korotetaan yrityskohtaisella 0,4 %:n järjestelyvaralla,

jos siitä ei paikallisesti päästä sopimukseen jaetaan puolet siitä prosentuaalisena yleiskorotuksena

ja puolesta päättää työnantaja ”työntekijöiden pätevyyden ja työsuoritusten perusteella”;-        

rahoitusalan tes 2007 (Suora): palkankorotukset jakaantuvat tes.n 3,6 %:n yleiskorotukseen ja

1 %:n konsernikohtaiseen erään, jos jälkimmäisen jakamisesta ei päästä sopimukseen, se jaetaan

puolet prosentuaalisena yleiskorotuksena ja puolet työnantajan päättämiin tarkoituksiin tes:ssä

yleispiirteisesti määriteltyjen tavoitteiden toteuttamiseksi. 4 vuotisen tes:n seuraavina vuosina

palkankorotukset jakaantuvat tes:n määrittelemään (joka vuonna 2008)  3,3 % yleiskorotukseen ja

1,55 %:n palkkakeskusteluerään, jonka työnantaja ja työntekijä sopivat vuosittain järjestettävässä

palkkakeskustelussa. Tässä siis on etäännytty tes:sta peräti yksilötasolle, olkoonkin, että

palkkakeskustelun osalta on asetettu tes:ssä tiettyjä menettelytapasääntöjä ja tavoitteita ja jopa

muutoksenhakujärjestelmä palkkakeskustelun osalta. 

5.     Pitkään jatkunut huonoiksi koettujen työehtosopimusten teko on monella alalla nakertanut

työehtosopimusten uskottavuutta, käytännön palkkataso on usein ylittänyt tes:n tason; 

6.     Tulopoliittinen tai muu keskitetty sopimuspolitiikka on kahlitessaan liittokohtaista

työehtosopimuspolitiikkaa  heikentänyt työehtosopimusten merkitystä ja tehnyt

työehtosopimuksista muodollisuuden, joskin välttämättömän; 

7.     Työehtosopimusten määräysten rikkominen tai niiden noudattamisen laiminlyönnit ja se,

ettei työehtosopimusten valvonta ole ollut varsinkaan työntekijäpuolen taholta tehokasta eikä

rikkomuksiin sieltä käsin ole useinkaan puututtu ja oikaisua saatu aikaan, ovat yhdessä olleet

omiaan heikentämään työehtosopimusten merkitystä; 

 8.     Työehtosopimusten ns. jälkivaikutuksen rapautuminen, ks. KKO 2007:65

(Westerholm ym/Suomen Posti Oyj:vuosilomaetuuksien säilyminen liikkeenluovutustilanteessa

työsuhteen ehtoina). Jos työehtosopimuksilla ei ole niiden päättymisen jälkeen jälkivaikutusta

ts. tes:n määräykset eivät säily voimassa, se heikentää tes:n merkitystä entiseen verrattuna; 

 9.     Työoikeusjärjestelmässä ennen tunnustetusta ns. perussuhdeteoriasta luopumiseen tähtäävät

pyrkimykset teoreetikkojen ja työnantajien taholla; 

10.    Halvemman tes:n etsimispolitiikan salliminen: = työantaja voi erota entisestä alan

työnantajaliitosta ja hakeutua sellaisen työnantajaliiton jäseneksi, jolla on halvempi tes ja

entisen tes:n voimassaoloajan umpeuduttua työnantaja voi alkaa noudattaa tätä uutta

halvempaa tes:ta, ks. KKO 2007:65. 

 11.    Työehtosopimuksiin perustuvan suomalaisen minimipalkkajärjestelmän romahdus ja sen

isoja aukkoja jättänyt korjausyritys vuoden 2001 työsopimuslain kokonaisuudistuksessa:

työsopimuslain 2luvun 7 §:n 3 momentin mukaan  työantaja, joka on työehtosopimuslain nojalla

velvollinen noudattamaan työehtosopimusta, jonka toisena osapuolena on valtakunnallinen

työntekijäyhdistys, saa noudattaa tällaista työehtosopimusta, vaikka se ei olisikaan ns. yleissitova

eli yleissitovuusjärjestelmästä voidaan poiketa edellä mainitunkaltaisella halvemman

työehtosopimuksen etsimispolitiikalla; 

 12.                   Suomen EU-jäsenyyden myötä tullut Suomen velvollisuus sallia työvoiman ja palvelujen

ja tavaroiden vapaa liikkuvuus Suomeen EU-maiden kautta nakertaa pahasti työehtosopimusten

merkitystä, koska esim. EU:n palveludirektiivi tai mikään muukaan EU-säännös ei sinänsä velvoita

ulkomailta käsin työtä teettäviä yrityksiä noudattamaan täällä tehtävässä tai ulkomailla suomalaisilla

teetettävässä työssä suomalaista työehtosopimusta, vaan kuten suomalaisetkin yrittäjät, ne voivat

vedota työvoiman ja palveluiden vapaaseen liikkuvuuteen ja Rooman sopimukseen sekä edellä

mainittuun työsopimuslain 2 luvun 7 §:n 3 momenttiin ja ilmoittaa noudattavansa oman maansa

”työehtosopimusta”, vaikka se olisi paljon huonompi kuin alan suomalainen tes;   

 13.                   Työehtosopimuksen kansainvälisen sitovuuden heikkoudet ja tes-järjestelmän puuttuminen

tai heikkous muissa maissa, amerikkalaisen mallin ihannointi.    

 3.     Tulopolitiikka on kuollut – kenen palkka nousee. 

 Porvarihallitus seisoo ikään kuin tulopolitiikan haudalla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö

porvarihallitus ja sen johtavat puolueet kokoomus ja kepu haikailisi uudenlaisen tulopolitiikan

tai ainakin poliittisesti entiseen verraten toisella tapaa tuetun ja johdetun tes-politiikan perään.

Hallituspuolueilla on varmaankin kiinnostusta astua demareiden saappaisiin ei vain maan

hallituksessa, vaan myös työmarkkinoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että porvarihallitus ja sen

puolueet yrittävät nyt aikaansaada kehitystä, jolla ne ammattiliitot, jotka ovat porvarijohtoisia,

voisivat saada aikaan parempia työehtosopimusratkaisuja kuin vasemmisto-opposition johtamat

ammattiliitot. Tavoitteena demareitten tapaan: saman tai samojen puolueitten miehet päättämässä

työehtosopimuksista ja uudesta tulopolitiikasta ammattiliitoissa ja maan hallituksessa ja vielä

demareita pidemmälle mennen, työnantajakeskusjärjestössä. Työnantajajäjestöjä kiinnostaa

tällaisessa konseptissa se, pystyykö tällainen porvarillinen ay-liike takaamaan työrauhaa ja

halpoja työehtosopimuksia. Kun perinteinen ay-liike on vuosikymmenet laiminlyönyt jäsenistönsä

koulimisen käymään tehokkaita työtaisteluja, voidaan laskeskella, että joka tapauksessa kuluisi 

varsin pitkä aika, ennen kuin palkansaajien vastarinta työtaisteluiden muodossa nousisi työnantajia

vastaan ohi porvarillismielisten  uusien ay-johtajien.  Kokoomuksen vaalilupaukset hoitajien

palkkojen korottamisesta ja porvarihallituksen tasa-arvotupokirjaus hallitusohjelmassa saattavat

olla paljon pidemmälle tes-järjestelmän muuttamiseen tähtääviä, kuin vain yksien vaalien täkyjä.

Tämän huomaaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että hoitajien ja muiden alipalkattujen

palkankorotusvaatimuksia tulisi vastustaa, päinvastoin niin niitä, kuin muittenkin alojen  

työntekijöiden vaatimuksia tulonjaon korjaamiseksi palkansaajien hyväksi on edelleen ajettava

entistä voimallisemmin. Kysymys on siitä, ettei palkankorotusvaatimuksissa tule tyytyä vain

muutaman alipalkatun alan erityisiin korotuksiin, vaan kaikki tarvitsevat tuntuvia korotuksia. 

Outoa on se, että samalla kun demarivetoinen ammattiyhdistysliike murehtii tulopolitiikan loppua,

se kuitenkin on näyttänyt jo tehdyissä tämän liittokierroksen sopimuksissa tyytyneen aivan

tupokauden tasoisiin palkankorotuksiin. Ikään kuin politiikkana olisi demarijohdossa ollut halu

saada työehtosopimuksia hinnalla millä hyvänsä, jottei mikään porvarijohtoinen ammattiliitto

pääse ainakaan päänavaajaksi. Niiden arvioimista saattaa hämärtää sopimusten poikkeuksellinen

pituus ja se, että pitkillä sopimuksilla matalatasoiset vuosikorotukset yhteenlaskemalla tuodaan

julkisuuteen isoilta näyttäviä prosentuaalisia korotuksia, vaikka vuositason korotukset ovat hyvin

matalia eikä niillä korjata tulonjaon tapahtunutta voimakasta muutosta kapitalistien pääomatulojen

eduksi. Useiden kulutusverojen kiristäminen ja kuntapalveluiden heikentäminen ja siitä huolimatta

kunnallisverojen ja maksujen nosto aiheuttavat sen, että tehtyjen sopimusten tasoiset

palkankorotukset haihtuvat jo näihin muutoksiin. Jatkuva myönnytysten teko työnantajille

ei voi olla kestävä ratkaisu palkansaajien edunvalvonnassa. Ammattiyhdistysliike ei jatkossa

voi olla yhden puolueen tukiorganisaatio, joka on sak-laisen ay-liikkeen suuri ongelma ja tuleva

akilleen kantapää, vaan  jäsenistön yhteistoimintaan perustuva, palkansaajien edunvalvontaa

aidosti ja tosissaan tekevä joukkoliike, joka pystyy käytännössä muuhunkin kuin puhumaan ja

neuvottelemaan. Yleiskorotusten työehtosopimuksissa tulee jo vuositasolla liikkua niissä lukemissa,

joista nyt puhutaan 3 vuoden sopimussaavutuksina. Sen lisäksi toki voidaan paikallista sopimista

vaikka ”puoliperälautatyyppisestikin ” tuoda mukaan, mutta ei tes:n yleiskorotusten 

kustannuksella. Jos paikallisen sopimisen lisääminen merkitsee tosiasiassa sitä, että työantaja

voi valita, kenelle se tällaiset korotukset antaa, ei niin huonoja työehtosopimuskirjauksia saa

laskea työehtosopimuksella sovittuihin palkankorotuksiin mukaan. Voihan työnantaja ilman

työehtosopimuksiakin antaa ylimääräisiä palkankorotuksia.